Syksy on saapunut lounaissuomalaiseen saaristoon. Monitoimimies Eriksson istuu vanhassa poplarissaan laiturilla ja onkii. Kalaa ei tule. Dosentti Makkonen kaartaa rantaan hybridillään, loikkaa ylös ja tulee laiturille kahvitermos mukanaan.

Eriksson nostaa toista kulmakarvaansa, Hänellä on ollut ikävä Makkosta, joka on touhunnut pääkaupungissa töissään koko syksyn. Nyt lopultakin, välähtää Erikssonin mielessä, pääsemme käsiksi terhakkaan keskusteluun. Eikä kulukaan kuin minuutti kun Makkonen aloittaa:

– Syksy saa ja tarvitaan lämmintä päälle. Mitenpä olet, kuomaseni, ajatellut hoitaa vaateasiasi?

Eriksson vilkaisee ystäväänsä salaovelasti. Onko nyt taas jokin uusi, pääkaupunkilainen nerokkuus viritteillä? Kymmenen minuutin kuluttua hän vastaa verkkaisesti:

– Eipä tässä liene isompia tarpeita. Isoisän kumiteräsaappaat minulla on jalassa, ja kun laitan mummon tuplavillasukat niin ei voi valittaa.

– Mutta kun fakta on, että vaatteet hajoavat ja joskus pitää hankkia uusia. Mitäs sinä sitten teet? Menetkö markettiin hakemaan kiinalaista kuosia?

– Ei se olkihattu taida sopia tähän ilmastoon. Mutta mistä pitäisi kampetta kerätä? Kaatopaikaltako, ettei kulutella luonnonvaroja?

Makkonen vilkaisee ystäväänsä, tämä vaikuttaa jälleen ylikriittiseltä kaiken uuden edessä. Hän seuraa hetken, miten vaivaispäästäinen Doris valmistaa lämmintä talvipesää sammaleesta laiturin alle ja loihee lausumaan:

– Suomessa on jo nyt niin paljon vuosikymmenien aikana hankittua hyväkuntoista kampetta, että sitä pitäisi kierrättää enemmän. Minullakin on nyt tämä kolmekymmentä vuotta vanha norjalaisvillapaita, jonka ostin kierrätysryhmästä.

– Etkö enää hae marketista roippeita? Eriksson kysyy.

– En mielelläni. Mutta täällä maalla ihmiset ostavat niistä paljon vaatetta.

Eriksson laittaa onkivehkeensä syrjään, venyttelee laiturilla, korottaa ääntään ja sanoo suoraselkäisesti:

– Kuulehan Makkonen. Minulla on ihan vintiltä löytämäni vaatteet jälleen: isoisän saappaat, mummon sukat, isävainaan nahkatakki ja äidin kutoma villapaita. Ja merimuovikalsarit, noin myönnytyksenä nykyajalle. Ei ole maksaneet mitään.

– Ihan totta? Eikö noissa vanhoissa kierrätyskamppeissa ole mitään vikaa?

Eriksson nuuhkii hetken lounaasta puhaltelevaa merituulta, haistelee sitten itseään ja toteaa vaimeammin:

– No on tässä yksi huono puoli. Kun on tuuleton ilma, niin nämä hieman… tuoksahtavat. Mennä viikolla kun laitoin tämän Eenokki-enon flanellipaidan päälle, niin Doris pyörtyi sadan metrin päässä.
Uuden idean LED-lamppu syttyy dosentti Makkosen pään päällä:

– Ei hätä ole kädessä! Minulla on autossa juuri hankkimaani pyykkietikkaa. Laitamme sinut pesusoikkoon ja vaatteet perässä. Lopuksi etikka. Ja olet kuin uusi Eriksson, puhdas ja hyväntuoksuinen. Vaatteista puhumattakaan!

Teksti: Juha Ruusuvuori
Sarjakuva: Juha Ruusuvuori & Salla Vasenius